Blogi

Syysloma

Minna Pollari | 23.10.2016 19.30

Onko kukaan muu koskaan kateellinen siitä, mitä muilla on? Äh, eikö kukaan myönnä? Yksi virtuaalikäsi siellä taitaa hapuilevasti nousta. 


Kateus ihmisen "perisynneistä" taitaa olla minulle kaikista tutuin. Minua ei kuitenkaan korvenna, jos joku saa uuden auton - vaikka kaverin Audi Q5 mahtavalta näyttääkin - tai uuden talon - vaikka sukulaisten arkkitehdin suunnittelema designtupa upea onkin. Mutta että joku pääsee matkustamaan... Mitä kauemmas ja mitä pidemmäksi aikaa, sitä enemmän tämän rouvan sydänalaan puristaa.


Syysloma-aika on tässä suhteessa tiukka koitos. FB:n avatessaan uutisvirtaan vuotaa toinen toistaan upeampia rantakuvia Kanarialta ja kaupunkinäkymiä keski-Euroopasta. Jos face-kaveri ei ole nyt matkaan ehtinyt, niin ainakin suunnitelmissa on matka sitten hiihtolomalle, vähintään laivalle. Havahduin illan Urheiluruutua katsoessani siihen, että tirautin kyyneleen jopa Söldenin alppihiihtokisoista kuullessani. Jospa itsekin joskus Alpeille...

Kateuden kanssa elämisessä pidän ensimmäisenä asiana sen tunnistamista. Vuosien myötä olen oppinut tunnistamaan sydänalaan hiipivän tunteen, joka myrkyttäisi valtaan päästessään koko mielialan. Toiseksi pidän oleellisena tunteen myöntämistä. Raamattukin opettaa, että joka syntinsä tunnustaa, saa armon. Tällaisen asian kanssa kipuilen, mutta tällaisena kelpaan. Tunnistamisen ja myöntämisen jälkeen ongelma onkin jo paljon käsiteltävämpi. Mikä ratkaisuksi? Voisin toki sulkeutua somemaailmasta kuulemasta lomakertomuksia. Mutta saman tunteen tavoittaa kyllä ihan kotoisesti seurakunnassa lähetyskokouksessa. 

En tiedä, kuinka teologisesti pätevä ratkaisu tämän minun ratkaisuni on, mutta yritän muistuttaa itselleni kahta Raamatunpaikkaa. Saarnaaja opettaa kirjansa ykkösluvussa, että silmä ei saa näkemisestä kylläänsä. Olen soveltanut tätä omalle kohdalleni niin, että vaikka matkustaisin maailman ympäri useampaankin kertaan ja vierailisin joka maapallon valtiossa, se ei inhimillistä näkemisen tarvettani täytä - aina tulisi jotain uutta haaveiltavaa, uusi kaupunki, saari tai vuoristotie. Eli mikä ratkaisuksi tähän loputtomaan kierteeseen? Filippiläiskirjeen neljännestä luvusta löytyy lempiRaamatunpaikkani, joka sopii motoksi koko elämään: "Ajatelkaa kaikkea mikä on totta, mikä on kunnioitettavaa, mikä oikeaa, puhdasta, rakastettavaa ja kaunista, mikä vain on hyvää ja ansaitsee kiitoksen.". Eli pidän ajatukseni omassa elämässäni, kiitän sen tämänhetkisistä hyvistä asioista ja muistan, ettei toisten onni ole minulta pois. 

Minna Pollari