Blogi

Mitä pidän kädessäni?

Minna Pollari | 17.7.2018 11.45

Jos tupsahdan yllättäen lapsuudenkotiini iltaseitsemältä, tiedän, mistä vanhempani löydän. Kumpikin istuu olohuoneessa, äiti sohvalla virkkuu kädessä ja isä kiikkustuolissa sanomalehteä lukien. Pikkutyttönä oli helppo juosta siihen vanhempien luo kertomaan omia tärkeitä juttujaan.


Havahduin ajattelemaan lapsuusajan mielikuvien merkitystä, kun ystäväni – kolmen pienen pojan äiti – totesi: ”Päätin just eilen, että haluaisin lasten muistavan minut ennemmin äitinä, jolla on Raamattu kädessä kuin äitinä, jolla on puhelin kädessä.”. Kuinka monta kertaa päivässä itse kuljen pitkin tupaa kännykkää etsien? Kuinka helposti vastaan lapsille töykeästi heidän tullessa juttelemaan, kun äidillä on tässä koneella just yks tärkeä juttu kesken? Kuinka usein nappaan luurin käteeni tarkistaakseni jonkun pikkujutun ja uppoudunkin puoleksitunniksi naamakirjaan? Millä perusteella voin paheksua nuorison kännykänkäyttöä, jos en itse sulje nettiä edes vapaapäiväksi?

Onneksi ystäväni tekemän päätöksen kaltaisen päätöksen voin minäkin tehdä. Tänään. Muistuttaa itseäni päätöksen jälkeen joka aamu: enemmän Sanaa, vähemmän kännykkää; enemmän liveä, vähemmän somea. Eikä peli ole vielä omien lasten lapsuusmuistojenkaan suhteen täysin menetetty. Kun kysyin kahdeksanvuotiaaltani, mistä tiesi tulla äitiä riippukeinusta etsimään, kuului vastaus: ”No äiti, kyllähän sen tietää, että sinä lämpimänä kesäpäivänä vaan makaat ja otat rennosti jossain.”. Jess!