Blogi

Hetki laiturilla

Sirpa Ylikantola | 27.3.2012 14.00

Kuluneena talvena olen saanut toteutettua monivuotisen haaveeni - aloitin avantouinnin. Ja heti jäin koukkuun siihen euforiseen oloon, joka tuntuu lämpimänä nipistelynä sormissa, raukeutena raajoissa ja rauhoittuneina ajatuksina. Tosin varsinkin keskitalvella jäisellä laiturilla seistessä ja kuohuvaan hyiseen veteen (pumppu pitää avantoa auki) katsoessa järki kyllä sanoo "Älä hyvä ihminen mene!" Siinä vaiheessa on suljettava korvat järjen ääneltä ja astuttava portaat alas veteen. AvantoUinti on ainakin omalla kohdallani hiukan harhaanjohtava nimi. AvantoKastautuminen kuvaa paljon paremmin tapahtumaa.

Uusi harrastus on merkinnyt minulle muutakin. Käyn nimittäin avannossa itselleni erittäin merkityksellisessä paikassa Ojutjärven leirirannassa. Samassa paikassa yli 30 vuotta sitten tulin rippileirillä uskoon. Siellä ruokasalin lattiaa mopatessani sanoin Jeesukselle mielessäni: "Kyllä minä haluan olla sun oma."Minulla ei ollut silloin aavistustakaan, miten dramaattisen suuri merkitys tuolla päätöksellä oli elämäni suuntaan. Vaikka ulkonaisesti ei tapahtunut oikeastaan mitään, elämäni suunta muuttui kokonaan. Pieni ohikiitävä hetki, yksi päätös - ja sisäisessä elämässäni kaikki oli toisin. On ollut mukava palata noihin muistoihin. Usein katse pysähtyy tontin reunalla seisovan vanhan keittolarakennuksen suuntaan. Näitä mietin viime lauantaina, kun keväinen sää oli jo sulattanut jään laiturilta ja viivähdin siinä hetkisen ennen veteen pulahtamista.

Itse asiassa tuolla samaisella rannalla, jossa sain kohdata Herrani, tapasin myös toisen "herrani". Seurakunnan nuorten touhuissa huomasin erityisesti pitkän hoikan pellavapään, jolla oli hurmaava pilke silmäkulmassa. Toukokuussa vietämme 30-vuotishääpäiväämme. Elämä ei ole ollut pelkkää auringonpaistetta, mutta Taivaan Isä on pitänyt minusta ja meistä hyvää huolta. Sitä minä siinä laiturilla seistessäni mieli tyynenä ja kiitollisena mietin.