Kahvi on minulle, kuten varmasti monelle muullekin, positiivinen ja merkityksellinen asia. Yksi asia, joka kahvista tekee merkityksellisen, on kahvinjuonnin sosiaalisuus. Kahvikupillisen äärellä on luontevaa pysähtyä juttelemaan eri ihmisten kanssa. Yhden elämäni mieleenpainuvimmista kahvihetkistä koin Etiopiassa.
Olimme siellä aikoinaan ystäväni kanssa lähetystyöharjoittelussa ja reissumme loppupuolella vietimme pari viikkoa Dessie-nimisellä paikkakunnalla tutustumassa AIDS-orpotyöhön. Siellä oleskelumme viimeisinä päivinä kohtasimme kaupungilla yhden nuorista, joka tuon työmuodon kohteena siellä oli. Hän kertoi asuvansa aivan lähellä ja kutsui meidät kotiinsa kahville ja me otimme iloisina kutsun vastaan.
Saavuimme hänen kotiinsa, yksinkertaiseen pieneen taloon, jossa oli maalattia ja jonka olohuoneen nurkassa hautoi kana. Siellä tuo nuori tyttö valmisti meille kahvia perinteiseen etiopialaiseen tapaan aina papujen paahtamisesta alkaen. Kuten Etiopiassa yleensäkin, tuo kahvi oli tietysti hyvää. Kuitenkin mieleeni jäi tuosta kahvihetkestä ennen kaikkea se, että vaikka meillä ei ollut tuon nuoren kanssa edes juurikaan yhteistä kieltä, muutamaa sanaa lukuun ottamatta, koimme todella lämmintä vieraanvaraisuutta ja yhteyttä. Ja juuri tuo kiireetön kohtaamieni oli tuossa hetkessä kaiken ytimessä. Ehkä tuo koti oli vaatimaton, mutta tarjolla oli paljon muutakin, kuin vain kupillinen kahvia. Avoin sydän, joka toivotti tervetulleeksi.
Uskonkin, että myös tänä päivänä täällä me tarvitsemme avoimia sydämiä, jotka toivottavat tervetulleeksi ja viestittävät, että me riitämme. Emme siksi, että osaamme, omistamme tai olemme saavuttaneet jotain hienoa, vaan siksi, että olemme olemassa.
Armosta te olette pelastettuja uskon kautta, ette itsenne kautta – se on Jumalan lahja – ette tekojen kautta, ettei kukaan voisi kerskailla.
(Ef. 2:8-9)
Meidät kaikki on siis kutsuttu ja ovi on auki. Ja ehkä voimme jo tuntea jonkin hyvän tuoksun, liekö se sitten kahvia, vain jotain muuta?
Joni Kuikka