RIIPPUMATTO-muuden illuusio

riippumatto

Olen jo pidempään ollut ostoaikeissa sähköpianon suhteen. Lapsuudenystäväni ilmoitti, että
hänellä olisi soitin myynnissä. Ystäväni on yksi parhaista pianisteista, jonka tiedän, joten ostos
tuntui sopivalta. Jos Yamaha on ollut hänen valintansa, niin mieluusti päädyn samaan. Jospa
soittotaidostaan jotain tulisi pelin mukana minullekin 🙂 Ystäväni sanoi, että soittimessa on vain
yksi negatiivinen puoli. Se on raskas kuljettaa.

Hain soittimen kokeille ja jo ensimmäisenä iltana ilolla tajusin, että tässähän on vaikka mitä
ominaisuuksia. Mahdollisuuksia kehittyä on ihan loputtomasti. Yöllä kuitenkin heräsin
murehtimaan ja ajatukset kääntyivät pianoonkin. Sopertelin itku silmässä Jumalalle, että kun minä
en taida jaksaa sitä pianoa kuljettaa. Voi voi, miten minä tästä selviän? Pitäisikö lisätä
salillakäymistä, että jaksaisin helpommin kuljettaa soitinta? Vai pitäisikö kuitenkin hommata vain
joku pienempi peli, jota saan helposti roudattua yksin?

Yön hetkessä tunsin Taivaan Isän muistuttavan, että ei sinun rakas lapsi tarvi yksin yrittää
kuljettaa. Sinähän nautit ihmisten palvelemisesta, yhdessä soittamisesta, yhdessä ylistämisestä,
yhdessäolemisesta. Eikö voisi ajatella niin, että ehkä on niitä, jotka ovat valmiita myös sinua
auttamaan? Ehkä kaikki eivät ole laittamassa kiviä kuljetuspyörien väliin. Ehkä ympärillesi löytyy
aina niitä, jotka ilolla sinun kanssasi – mutta myös sinua – palvelevat.

Mutta eikö se nyt ole valtavan noloa tarvita apua? Kun eikö tässä nyt itse pitäisi kuitenkin selvitä?
Omat kuormansa kantaa. Seisoa yksin omilla jaloillaan. Oma kortensa kantaa kekoon,
tarvitsematta muita. Vai haluaako Jumala minua raskaan soittimen kera muistuttaa siitä, että
tarvitse muita. Pyydä apua. Ole haavoittuva. Ole tarvitseva.

Pyydä apua. Ole haavoittuva. Ole tarvitseva.

Tänä kesänä haluan pysähtyä pohtimaan tätä – riippumattomuuden illuusiota. Olenko sairastunut
vahvuuteen? Kuvittelenko olevani muista riippumaton? Ajattelenko, että ihmisen pitää selvitä ja
pärjätä yksin? Uskaltaisinko luottaa? Siihen kyllä luotan, että minua kantavat näkymättömät,
iankaikkiset käsivarret. Jumalan suhteen ei ole luottamuspulaa. Mutta uskaltaisiko luottaa
siihenkin, että myös käytännössä ympärillä on niitä käsivarsia, jotka auttavat, kantavat ja tukevat.
Jos laitan keikalle korkkarit jalkaan, löytyykö aina niitä, jotka pianon kanssa minua auttavat. Vai
hommaanko perinteisemmän, pienen soittimen, pidän tasapohjakengät jalassa, kannan taakkani
ja hoidan asiani itse.

Tätä meinaan kesän riippumatossa miettiä. Uskallanko ottaa vähän liian ison taakan ja luottaa,
ettei minun tarvitse sitä yksin kantaa? Uskallanko myöntää haluavani ja tarvitsevani muita?

Share on facebook
Facebook
Share on twitter
Twitter
Share on whatsapp
WhatsApp
Share on email
Email
Share on print
Print