Helluntaiseurakuntiin kuuluvat ihmiset ovat usein löytäneet uskon Jeesukseen jo lapsena; lastenleireillä, pyhäkoulussa tai uskovan kodin perintönä. Monet muut ovat löytäneet uskon kovien kokemusten ja vaikeiden elämänvaiheiden jälkeen. Näin helluntailaiseksi oma uskonpolkuni on siis epätavallinen, kohdata Jeesus aikuisiällä, ilman suuria vaikeuksia elämässä.
Lapsuuden kodissa vallitsivat jäyhät luterilaisuuden perinteet ja tavat. Joten pyhäkoulut, kirkossakäynti silloin tällöin, 60 – 70- luvun maalaiskylän tupaseurat, kinkerit yms. olivat tuttuja juttuja. Rippikoulussa sitten aikanaan tehtiin jonkinlainen uskonratkaisu, mutta se ei kestänyt. Ehkä siinä oli mukana enemmän silloisen kaveriporukan innostusta, kuin omaa tahtoa.
Elämä oli kuitenkin mennyt mukavasti eteenpäin, oli löytynyt hyvä vaimo, oli kolme mahtavaa lasta, oli oma talo, hyvä työ Ilmavoimien palveluksessa, kohtuullisesti terveyttä ja kaikkea mitä tarvitsi. Elämässä oli vain normaaleja arjen ja lapsiperheen harmeja. Vaikka kaikki oli niin hyvin, jotakin puuttui. Outo levottomuus vaivasi ajoittain mieltä.
Silloin elettiin maailmanpolitiikassa Kylmäsodan viimeisiä vuosia ja ilmavoimalaisena sai sellaista tietoa, mitä ei julkisista tiedotusvälineistä löytynyt. Eikä se tieto ollut useinkaan positiivista. Leireillä ja sotaharjoituksissa lähimpien työkaverien kanssa silloin tällöin puhuttiin ns. ”syntyjä syviä”. Me nuoret ”kapiaiset” vakavissaan mietimme, mitä virkavalassa lausutut sanat: ”Viimeiseen veripisaraan saakka”, vaatisivat. Niissä yhteyksissä tuli kerrottua, että olin joskus ollut uskossa ja että ehkä palaisin kerran vielä takaisin.
Tuli päivä päivien joukossa, jolloin vaimoni joutui herätyksen tilaan. Hänelle oli tullut hengellinen hätä. Kun kerran sisälläni oli kaipuu, oli helppo yhdessä vaimoni kanssa alkaa etsiä yhteyttä Jeesukseen. Niinpä aloimme kulkea eri seurakuntien tilaisuuksissa, etsien mahdollisuutta keskustella uskosta ja uskonratkaisusta. Sitten eräänä sunnuntai-iltana, kun tilaisuutta johtanut pastori kysyi, olisiko täällä paikalla joku joka haluasi tehdä uskonratkaisun, olimme valmiit ottamaan Jeesuksen vastaan.
Mikä silloin muuttui? Elämä oli ollut hyvää ”siivosyntisen” elämää ilman suurempaa dramatiikka, mutta viimein se puuttuva palanen loksahti kohdalleen. Löytyi kaivattu lepo ja rauha sydämeen. Samalla silmät aukenivat toisenlaiseen todellisuuteen, Jumalan todellisuuteen, miten hän vaikuttaa kaikkeen ja kaikessa. Usko ja yhteys Jumalaan ei ole ulkonainen tapa, vaan sisäinen todellisuus. On hienoa, että elämä on isommassa kädessä ja saa palvella Jumalaa seurakunnassa ja sen ulkopuolella.
Kiitollisena
Aulis Puro-Aho
